Mitä sinä näet, kun näet pyörätuolin?

Pia Lemmetty

Kun elän arkipäiväistä elämäämme, johon kuuluu vaikeasti liikuntavammainen tyttäremme, en oikeastaan enää ajattele, että olisimme jotenkin poikkeavia.  Pyörätuolista ja muista ”oheisjutuista” on tullut osa elämäämme siinä, missä vaikkapa autosta, polkupyörästä tai kahvinkeittimestä: ne ovat välineitä, jotka auttavat tekemään asioita helpommin. Vaikeasti vammaisille järjestetään sopeutumisvalmennuskursseja, joissa tavataan toisia samassa tilanteessa olevia ja tarjotaan eväitä uuteen tilanteeseen sopeutumiseen.  Viime aikoina olen herännyt miettimään, mikä olisi se valmennus tai kurssi, jolla saisi muun yhteiskunnan sopeutumaan vähän normista poikkeaviin?

Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi eilen, kun juttelin erään tuttavani kanssa ja mietimme, millä saisimme lisää reippaita nuoria ja aikuisia mukaan Tsemppikaveri-hankkeeseen. Hän kun totesi, että ”Jos ei ole mitään kontaktia esim. liikuntavammaiseen, voi olla tosi suuri kynnys ylitettävänä, että lähtee mukaan”. Aloin miettiä asiaa, ja tottahan se on. Ennen oman lapseni sairastumista kynnys olisi ollut minullekin aika suuri.

Kun käyttää pyörätuolia, tarvitsee vähän enemmän apua kuin muut. Kävelemättömälle huomaamaton kynnys tai lumivalli voi olla ylitsepääsemätön este.  Liikkuminen paikasta toiseen voi olla hitaampaa ja esim. busseissa ja autoissa joutuu käyttämään apuvälineitä, että pääsee turvallisesti kyytiin. Ihan samalla tavalla, kuin sinä, naapurisi tai vaikkapa oma lapsesi tarvitsee enemmän apua, jos liukastuu, ja taittaa nilkkansa. Tai jos kantaa isoja ruokakaupan kasseja, on erinomaisen kiva, jos joku auttaa ja avaa sen oven. Ei se sen kummempaa ole. Liikuntavammainen tarvitsee apua liikkumisessa, mutta muuten kyseessä on ihan tavallinen ihminen. En voi sanoa, että samanlainen kuin muut, koska eiväthän ketkään meistä ole samanlaisia.

Olen toisinaan kirjoitellut blogeissani epäkohdista, joita olen huomannut liikkuessani liikuntavammaisen tyttäreni kanssa. Lähes poikkeuksetta kirjoitukset ovat poikineet kannustavien ja tsemppaavien viestien lisäksi kommentteja tai nimettömiä sähköpostiviestejä, joissa minun on käsketty lopettaa marttyyrina oleminen, ymmärtämään että vammaiset eivät voi olla normaaleja, lopettamaan ainainen marina ja valitus – tai muistamaan, että kun olen kerran lapsen mennyt tekemään, niin pitäisi pitää vaan turpansa kiinni ja kiltisti tämä hoitaa.

Uskon, että jokainen vanhempi haluaa lapselleen parasta, oli lapsi vammainen tai ei. Toivoisin vaan, että nämä huutelijat pysähtyisivät hetkeksi miettimään, että mitä, jos sairaus tai vamma osuisi omalle kohdalle. Olisiko esteettömän pääsyn vaatiminen omaan mieliravintolaan tai avustajan saaminen omaan mieliharrastukseen silloinkin marttyrointia ja turhasta rutkuttamista?

Tiedän myös sen, että tieto ei lisää tuskaa. Tiedän sen, että jokainen joka on tutustunut tyttäreeni tietää, kuinka fiksu ja valoisa tyyppi hän on. Kun tuntee ihmisen, jää sairaus tai vamma merkityksettömämmäksi. Kun pitää yhdessä hauskaa, ei liikkumisen välineellä ole enää väliä.

Olin mukana kehittämässä Tsemppikaveri-hanketta ajatuksenani yhdistää liikuntavammaisia ja –vammattomia ihmisiä. Halusin luoda mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, uusiin urheilulajeihin ja pitää hauskaa. Hanke on lähtenyt hienosti käyntiin, kummeinamme on jo mm. Kristoffer Ignatius, Eva Wahström, Jokerit ja HJK.

Haluaisitko sinäkin mukaan? Hankkeessa yhdistetään liikuntaa harrastavia, reippaita aikusia ja nuoria liikuntavammaisten lasten ja nuorten kanssa Tsemppikaveri-pareiksi.  Ei tarvitse olla huippu-urheilija eikä tarvitse pelätä, että hanke vie liikaa aikaa. Jokainen pari päättää itse, miten yhteyttä pitää. Hankkeeseen osallistuvat saavat myös usein lippuja urheilutapahtumiin ja muita kivoja etuja / yllätyksiä. Lue lisää ja lähde mukaan!