Kela-taksi teki taas oharit

Pia Lemmetty

Viime perjantaina sattui ikävä tapaus. Kymmenvuotias tyttäreni oli Ruskeasuon koululla uinnin konsultaatiossa: selkäleikkauksen jälkeen hänen on harjoiteltava tiettyjä asioita uudelleen. Olimme tilanneet hänelle Kela-taksin kuljettamaan hänet kotiin uinnin jälkeen. Uintivuoro päättyi klo 15.30, ja kun taksia ei vielä 15.40 kuulunut, soitti tyttäreni minulle ja minä soitin taksikeskukseen. Taksinvälittäjä kertoi, että sopivaa autoa ei ollut löytynyt. Tieto hämmensi minua, sillä olihan kyyti tilattu ohjeiden mukaan hyvissä ajoin. Kukaan ei ollut ilmoittanut minulle tai tyttärelleni, että kyyti viivästyy. He lupasivat selvittää tilannetta ja soittaa heti, kun vapaa auto löytyisi. Kun aikaa oli kulunut reilu tunti, eikä autoa vaan löytynyt Helsingin keskeisellä alueella olevaan sijaintiin, oli vanhempien aika toimia. Tyttäreni käyttää sähköpyörätuolia, joka painaa noin sata kiloa ja joka ei tavalliseen autoon mahdu. Ajoimme paikalle, nostimme tyttären autoon, tyhjensimme pyörätuolin renkaat ja purimme tuolin niin pieniin osiin, että se viimein saatiin autoon. Selkäleikkauksesta toipuva, juuri tunnin treenannut lapsi oli itkuinen ja umpiväsynyt, kun viimein pääsi kotiin. Jos perheellämme ei olisi ollut riittävän isoa autoa, en tiedä, mitä olisimme tehneet. Taksikeskus oli pahoillaan ja pyysi lähettämään palautetta lomakkeen kautta.

Aloin pohtia asiaa tarkemmin. Olin ensin ravoissani ja huolesta soikeana: on aika hävytöntä jättää yksin matkustava, vaikeasti liikuntavammainen kymmenvuotias oman onnensa nojaan ja pestä kätensä asiasta sanomalla, että on pahoillaan. Kun pahin kiukku laantui, aloin ajatella asiaa laajemmin.

Taksiuudistuksen jälkeen Kela-taksit ovat takunneet kaikkialla: tämä oli meidän kohdalla toinen ohari, mutta niin lapsia kuin vanhuksia on jätetty kuljettamatta milloin mistäkin syystä.  Jos uudistuksen takana oli taloudellinen säästö, niin pieleen meni.  Kun on kyse muutenkin apua tarvitsevien ihmisten välttämättömistä asioista, ei palveluntuottamiseen käytetty euromäärä ole ainoa mittari. Kuluja syntyy välillisesti ja myös inhimillisellä kärsimyksellä on hintansa.  Perjantainen tapahtuma vaikutti aika moneen muuhun asiaan, sekä minun että mieheni työpäivät keskeytyivät (molemmat jouduimme lopettamaan palaverit kesken, joten myös monen muun työt kärsivät), soittelin kymmenkunta puhelua ja tyttäreni avustajan työaika venyi niin, että hänen viikonloppusuunnitelmiinsa tuli muutos. Kela todennäköisesti käsittelee palautteeni, kertoo että pieleen meni ja pahoillaan ollaan – varsinaista vastuuta kenelläkään varsinaisesti kuitenkaan ei tunnu olevan mistään.

Oma yritykseni liittyy työn ja perheen yhdistämisen mahdollistamiseen. Omaishoitajuuden ja työni kautta olen pohtinut asiaa paljon, ja yksi keskeinen erityislapsiperheiden vanhempien työn mahdollistamisen tekijä ovat toimivat, luotettavat palvelut. En edes ota nyt kantaa palveluiden määrään tai saavutettavuuteen, vaan siihen, kuinka sovittuihin asioihin pitäisi voida luottaa. Viime aikoina korviini kantautuneet uutiset suomalaisen hoivan laadusta mm. Esperi-casen johdosta ovat huolestuttavia: mihin on kadonnut se, että ihmisten tarpeet nähtäisiin kokonaisvaltaisesti? Kuinka paljon tässä maassa on ihmisiä, jotka tekevät työnsä huonosti tai välittämättä siitä, mitä kaikkea ikävää omien silmien alla tapahtuu?

Jos omainen voi luottaa siihen, että hänen läheisensä saa huolenpitoa ja hoivaa hoitolaitoksessa tai hänen lapsensa kyydit tulevat silloin, kun on sovittu ja ne hoidetaan kaikin puolin asiallisesti, mahdollistuisi työhön keskittyminen aivan toisella tavalla.

En voi ymmärtää, mikä Suomea tai suomalaisia vaivaa.  Niitämme mainetta maailmalla erilaisissa hyvinvointiin liittyvissä mittauksissa, mutta monissa asioissa oma tonttimme on hyvin heikoissa tilassa. Milloin meillä on lopetettu ihmisistä, yksilöistä välittäminen? … ja kyllä, ymmärrän liiketaloudelliset näkökulmat myös, mutta suoraan palvelun tuottamiseen käytetty raha ei voi olla ainoa mittari: tuntuu, että monissa asioissa on terveen järjen ja inhimillisyyden käyttö unohdettu kokonaan. Se, että sanotaan ”olen pahoillani” ei yksinkertaisesti voi putsata ongelmia pois, se on kuin lakaisisi kaikki ongelmat maton alle ja juoksisi karkuun mahdollisimman lujaa.